Bill Thrall häpeästä, luottamuksesta ja paimenen identiteettikriisistä
Luottamuksesta ja rakkaudesta: Se, missä määrin luotan sinuun, määrittää sen, missä määrin voin kokea rakkautesi... vaikka nimesi olisi Jumala.
Salailusta: Jos ei ole ketään, joka tietää kaiken, minusta tulee kaiken sen uhri, mitä salaan. Se ei ole koskaan yhdentekevää.
Yhteisöstä: Se, mitä teet seuraavaksi, ei ole koskaan yhtä tärkeää kuin se, kenen kanssa teet sen seuraavaksi.
Haastattelun yhteenveto
Bill Thrall toimi pastorina kaksikymmentä vuotta, ennen kuin vietti viimeiset kolme vuosikymmentä johtajuuden kehittämisen parissa toimien kouluttajana, kirjailijana ja opettajana. Hän kuvaa elämäntyötään yhdellä ilmauksella: armon sanoman uskottu.
Tuo sanoma, tuo armo, on aina yhteydessä todellisuuteen silloinkin, kun pastorin teologia ei ole, kulkee läpi kaiken, mitä hän kirjoittaa, opettaa ja käsittelee.
Hänen podcastinsa Johtajien elävä vaikutus julkaistaan osoitteessa livinginfluence.com, ja hän työskentelee parhaillaan samanaikaisesti neljän kirjahankkeen parissa. Häntä ajaa vakaumus siitä, ettei niiden valmistumiseen ehkä ole rajattomasti aikaa.
Continue Reading for Free
Create a free account to finish this article, plus get ongoing access to timely insights and practical resources.
Have an account? Log In
Myönnän, että olin hieman tähtien lumoissa tähän keskusteluun lähtiessäni. Billin työ on muovannut omaa ajatteluani ja yhteisöä, johon kuulun, monin, monin tavoin. En täysin odottanut, kuinka henkilökohtaiseksi keskustelu muodostuisi tai että päätyisin itse pöydän ääressä sanomaan ääneen, etten ollut varma siitä, riittäisikö Jeesus sen jälkeen, kun kaikki olisi paljastettu. Juuri tuosta hetkestä tässä keskustelussa todella on kyse.
Monet pastorit ovat ansassa teologiassa, joka ei kosketa heidän todellisuuttaan… enkä keksi mitään uuvuttavampaa kuin saarnata jostakin, joka ei vaikuta elämääni.
Miksi pastorit eivät kukoista (4:26)
Kysyin Billiltä, minkä hän näkee suurimmaksi syyksi siihen, etteivät pastorit kukoista, mutta hän kieltäytyi nimeämästä vain yhtä syytä. Hän esitti kolme, ja niitä kaikkia yhdistää sama perusjuonne.
Ensimmäinen on teologia, joka ei kosketa todellisuutta: pastorit julistavat sanomaa, jota he eivät pysty soveltamaan omaan elämäänsä, ja tuon kuilun aiheuttama uupumus on kroonista. Hänen mukaansa puuttuva asia on armo, sillä armo on aina yhteydessä todellisuuteen.
Toinen syy liittyy identiteettiin: "Kuka sanot olevasi? Onko se sama kuin se, kuka Jumala sanoo sinun olevan?" Pastori, jonka teologia yhä vakuuttaa hänelle, että hän on ensisijaisesti syntinen, määrittyy häpeän eikä evankeliumin kautta.
Kolmas on vääristyneet odotukset: hallitusten, seurakuntien ja pastorin itsensä hellittämätön paine, jota pahentaa se todellisuus, että viisikymmentä prosenttia pastoreista ei pidä itseään lainkaan johtajina, vaikka tehtävä edellyttää heiltä johtajana toimimista.
Vakaumuksen asettaminen mahdollisuuden edelle (8:36)
Thrall vetää rajan kahden johtajaa ohjaavan voiman, vakaumuksen ja mahdollisuuden, välille ja painottaa, etteivät ne ole keskenään vaihdettavissa. Mahdollisuus voi vietellä, hän sanoo. Olosuhteet voivat määritellä. Johtajista, joilla ei ole vakiintunutta ymmärrystä omista vakaumuksistaan, tulee reaktiivisia, heidän edessään olevan tilanteen uhreja. Kysymys ei ole siitä, onko mahdollisuus olemassa, vaan siitä, onko johtajan vakaumuksella valta arvioida sitä.
Persoonan merkityksestä (11:24)
Otin esiin jotain, mitä näen jatkuvasti seurakuntamaailmassa: vetovoiman taktisiin ratkaisuihin. Etsi jossain muualla toimiva lähestymistapa, kopioi se, korjaa hallituksen kokous ja tee toiminnasta sujuvampaa. Thrall ei torjunut tuota taipumusta. Hän sanoi jotain osuvampaa: on yksinkertaisesti helpompaa etsiä vastauksia siihen, miten jokin tehdään, kuin kohdata totuus, joka muuttaisi sen, kuka olet.
Hänen keskeinen kysymyksensä johtajille on tämä: entä jos vaikutusvaltasi tärkein tekijä on persoonasi merkitys?
Hän havainnollisti asiaa Daavidin ja Goljatin avulla. Kun Saulin haarniska ei sopinut, Daavid ei tarvinnut vaihtoehtoista strategiaa. Hän lähti matkaan sillä, mitä hänellä oli, Thrallin sanoin "sellaisena kuin hän oli". Tuona päivänä Daavid tiesi, ettei hän voinut kuolla, koska hänet oli jo voideltu kuninkaaksi, ja Jumala olisi valehtelija, jos Goljat voisi surmata hänet. Linko oli sivuseikka. Persoona ei ollut. Jokainen pastori, joka tavoittelee jollekin toiselle toiminutta mallia, kurottautuu Saulin haarniskan perään.
Eristäytymisestä ja luottamuksesta (19:09)
Vuonna 1994 tehty Barna-tutkimus, johon Thrall viittaa, osoitti, että kuusikymmentäkolme prosenttia kristillisistä johtajista ei päädy hyvin, ja yleisin syy on eristäytyneisyys. Hän palaa tähän tilastoon ei pelotellakseen vaan määritelläkseen sen tarkasti. Hänen mukaansa eristäytyneisyys ei tarkoita yksin olemista. Se tarkoittaa päätöstä olla luottamatta kehenkään siinä, kuka itse on. Tämä ero muuttaa diagnoosin. Varautunut pastori, jota ympäröivät ihmiset mutta jonka käsivarrenmitan päässä hän pitää heidät, on eristäytyneempi kuin yksinäinen pastori, jolla on yksi rehellinen ihmissuhde.
Seuraava päättely on suoraviivainen: kun johtaja päättää, ettei hän tiedä, kehen voi luottaa, hän on tietämättään tehnyt toisenkin päätöksen: olla antamatta kenenkään rakastaa itseään. ”Päivä, jona päätän olla luottamatta, on päivä, jona päätän olla tulematta rakastetuksi.” Eikä kenelläkään, Jeesus mukaan lukien, ole pääsyä ihmisen luo ilman tämän lupaa.
Päivä, jona päätän olla luottamatta, on päivä, jona päätän olla tulematta rakastetuksi.
Kätkeytyneisyydestä ja pelosta (26:30)
Kysyin, mitä kätkeytyneisyydestä käytännössä ulos pääseminen tarkoittaa, koska monilla pastoreilla on aamiaisseurue tai muutama kollega. Thrall tunnisti sen erityisen pelon, joka pitää nämä suhteet pinnallisina: hengellisen ylemmyyden odotuksen. Pastorien täytyy toimia tietyn mielikuvan mukaisesti, ja kaikki piilotettu uhkaa tuota mielikuvaa, joten asenteeksi muodostuu: ”tule, mutta älä tule liian lähelle”.
Hänen vastauksensa on suora: jos ei ole vähintään yhtä ihmistä, joka tietää kaiken, pastorista tulee kaiken piilottamansa uhri. Se ei ole koskaan neutraalia. Ja usko siihen, että hän hallitsee sitä, mitä piilottaa, on itsessään todiste siitä, että hallinta on jo menetetty. Jos hän hallitsisi sitä, hän lopettaisi.
Häpeästä ja synnin hallinnasta (28:33)
Kysyin, oliko häpeä pastoreiden ensisijainen vihollinen. Thrall vahvisti sen epäröimättä. Hän jäljitti asian takaisin 1. Mooseksen kirjaan: kun Aadam teki syntiä, hän koki häpeää ensimmäistä kertaa, ja hänen välitön reaktionsa oli peittää itsensä viikunanlehdillä. Ensimmäinen synnin hallinnan teko ihmiskunnan historiassa. Tuo kaava – peittäminen, hallinta, piiloutuminen – on se, mitä niin monet johtajat edelleen harjoittavat.
Hänen argumenttinsa rakentuu Roomalaiskirjeen 8:1:n varaan. Häpeän käsitteleminen suoraan on häviöön tuomittu lähestymistapa. Se, että opimme elämään todellisuudessa, jossa Kristuksessa ei ole mitään kadotustuomiota, irrottaa vähitellen häpeän otetta. Hän esittää kysymyksen kaikkein yksinkertaisimmassa muodossa: kuka opettaa johtajia elämään ilman kadotustuomiota? Hänen vastauksensa: hyvin harvat, koska niin monet eivät ole selvittäneet tätä omassa kätkeytyneisyydessään.
Jeesukseen luottamisesta häpeän kanssa (31:45)
Thrall tekee erottelun, johon koko keskustelu on tähdännyt. Evankelikaalit ovat oppineet luottamaan Jeesukseen syntinsä kanssa: hän on Vapahtaja, meille on annettu anteeksi, ja pääsemme taivaaseen. Jeesukseen luottaminen oman elämän suhteen on kuitenkin erilainen sitoumus. Jeesukseen luottaminen häpeän suhteen on jälleen eri asia.
Kerroin hänelle rehellisesti, missä itse olin: olen vakuuttunut siitä, että Jeesus voi käsitellä häpeäni, mutta en ole varma, pystyvätkö muut ihmiset siihen. Ja tätäkin syvemmin en ole täysin vakuuttunut siitä, että Jeesus riittäisi täydellisen paljastumisen jälkeen. Thrall ei silotellut asiaa. Hän sanoi istuneensa satojen kristillisten johtajien kanssa, jotka luottivat Jeesukseen Vapahtajanaan mutta eivät koskaan luottaneet häneen elämänsä suhteen. Epäilys on yleinen. Hänen vastauksensa ei ollut teologinen väittely. Se oli käytäntö: lyhyitä rukouksia, joita rukoillaan usein. ”Jeesus, opeta minut luottamaan sinuun häpeäni kanssa.”
Luvasta, nöyryydestä ja armosta (35:07)
Thrall päätti keskustelun joukkoon toisiinsa liittyviä ajatuksia. Kenelläkään, Jeesus mukaan lukien, ei ole pääsyä ihmisen luo ilman tämän lupaa. Hän tulkitsee Laodikean seurakuntaa käsittelevän kohdan, ei evankelioivana kuvana, vaan seurakunnalle osoitettuna sanana: Jeesus koputtaa oveen, ei tuomitakseen vaan kutsuakseen. Seurakunta oli vakuuttunut siitä, että sillä oli kaikki tarvitsemansa. Jeesus oli eri mieltä. Hän koputti silti ja odotti.
Olen vakuuttunut siitä, että jos kuningas Daavid olisi nykyään pastori, jokainen toinen pastori maailmassa ostaisi lingon.
Hän yhdisti tämän 1. Pietarin kirjeen lukuun 5: Jumala antaa armon nöyrille. Hänen käytännöllinen määritelmänsä nöyryydelle on konkreettinen: "Nöyryys on sitä, että luotan Jumalaan ja muihin ihmisiin itseni suhteen." Se ei ole taipumus tai asenne. Se on teko. Ja aina kun johtaja pystyy siihen, armo seuraa. Hänen näkemyksessään nöyryyden ja armon välinen yhteys ei ole abstrakti. Luottamus on ovi, ja armo on se, mikä tulee sen kautta.
