Olen pastori. Kamppailen ahdistuksen kanssa.
Ahdistus valokeilana: Ahdistuksen tutkiminen sen tukahduttamisen sijaan voi paljastaa erityisiä pelkoja ja alueita, joilla tarvitaan syvempää luottamusta Jeesukseen.
Luottamuksen harjoittaminen: Rukouksellinen antautuminen voi hellittää ahdistuksen otetta, vaikka pelko säilyisi eikä välitön rauha saapuisi.
Rehellinen johtajuus: Pastorit voivat johtaa uskottavasti teeskentelemättä, erityisesti silloin, kun luotetut ihmissuhteet tarjoavat tukea jatkuvissa kamppailuissa.
Entä jos ahdistus, josta olet yrittänyt päästä eroon, yrittääkin näyttää sinulle jotakin?
En kysy tätä vähätelläkseni sitä, kuinka vaikeaa ahdistus on. Tiedän, kuinka vaikeaa se on. Olen koko aikuisikäni kamppaillut ahdistuksen kanssa – mutta viime vuosi rikkoi kaikki ennätykset. Sain hirvittävän ahdistuskohtauksen, päädyin ambulanssilla sairaalaan ja vietin päivän sairaalasängyssä tarkkailtavana ja tutkittavana.
Se tuntuu nyt hölmöltä, mutta maatessani sairaalan paareilla ajattelin, että saattaisin olla kuolemassa.
Olen pappi. Tiedän, mitä minun pitäisi uskoa pelosta, luottamuksesta ja Jumalan kaikkivaltiudesta. Se, että pakotin itseni omaksumaan mielessäni ”oikeat asiat”, ei pysäyttänyt ahdistusta. Se, että opin kiinnittämään huomiota ahdistukseen? Se muutti asioita.
Continue Reading for Free
Create a free account to finish this article, plus get ongoing access to timely insights and practical resources.
Have an account? Log In
Ensinnäkin: et ole tässä yksin
Duke Divinity Schoolin papiston terveyteen keskittyneen aloitteen tutkimuksessa todettiin, että pappien masennusluvut ovat jopa 11,1 % – lähes kaksinkertaiset kansalliseen 5,5 prosentin keskiarvoon verrattuna. Samassa tutkimuksessa stressi tunnistettiin suurimmaksi yksittäiseksi sekä masennusta että ahdistusta ennustavaksi tekijäksi seurakuntatyössä.
GuideStone Financial Resourcesin tilaamassa vuoden 2024 pappien hyvinvointitutkimuksessa todettiin, että yli 80 % papeista uhraa toisinaan oman hyvinvointinsa seurakuntatyön hyväksi, ja yli puolet sanoi uhraavansa toisinaan myös perheensä hyvinvoinnin.
Barna-järjestön vuonna 2024 tekemässä tutkimuksessa todettiin, että vaikka useimmat papit haluavat parantaa mielenterveyttään, yhtenä merkittävimmistä esteistä on pelko siitä, että vaikeuksista rehellisesti puhuminen maksaa heille seurakunnan luottamuksen. Samassa tutkimuksessa havaittiin, että 18 % protestanttisista seurakuntapastoreista oli edellisen vuoden aikana harkinnut itsensä vahingoittamista tai itsemurhaa.
Yksi ensimmäisistä ajatuksistani ahdistuskohtauksen jälkeen oli: jos ihmiset saavat tietää, luottavatko he minuun enää?
Olen tullut siihen tulokseen, että papin uskottavuus rakentuu enemmän rehellisyydelle kuin haavoittumattomuuden vaikutelmalle. Ymmärrän kuitenkin, miksi tuo pelko on olemassa. Enkä aio teeskennellä, että sen ohittaminen olisi helppoa.
Itsenäisyyden sivuvaikutus
Kokemukseni mukaan ahdistus liittyy lähes aina tulevaisuuteen. Jotakin pahaa saattaa tapahtua. Jotakin, mitä en voi hallita. Perheeni terveyteen. Taloudelliseen hyvinvointiini. Seurakuntani tulevaisuuteen. Kun aloin tarkastella ahdistustani rehellisesti – en yrittänyt saada sitä loppumaan, vaan tutkin todella, mihin se viittasi – huomasin kaavan.
Jokainen ahdistus päätyi riittävän pitkälle jäljitettynä samaan paikkaan: elämäni alueelle, jossa luotin enemmän itseeni kuin Jumalaan.
En tarkoita tätä pinnallisella tavalla. En tarkoita ”usko vain enemmän”, ikään kuin se olisi ulkopuolelta sovellettava ratkaisu. Tarkoitan jotakin tarkempaa: ahdistus näyttää nousevan esiin juuri niillä alueilla, joilla toimin salaisen uskomuksen varassa, että olen omillani. Lopputulos riippuu minusta. ”Jos hellitän otettani hetkeksikin, jokin rikkoutuu.”
Olen tullut uskomaan, että ahdistus on Jumalasta riippumattomuuden sivuvaikutus.
Kun pidän kiinni tästä näkökulmasta, se muuttaa tapaani suhtautua tunteeseen. Sen sijaan että taistelisin ahdistusta vastaan, kohtelen sitä ilmoituksena. Rukoilen tietyn kysymyksen: Jumala, mitä minä pelkään? Mihin tämä viittaa? Sitten kiinnitän huomiota siihen, minne ajatukseni kulkevat.
Lähes joka kerta esiin nousee jotakin konkreettista – tietty pelko, tietty elämänalue, jota en ole todellisuudessa luovuttanut Jumalan haltuun. Kun tuon sen rehellisesti Jumalan eteen ja päätän antaa Hänen kantaa sitä minun sijastani, ahdistus menettää usein voimansa.
Ei aina heti. Mutta luotettavammin kuin mikään muu, mitä olen kokeillut.
Ahdistus on tuskallista. Se häiritsee. Se uuvuttaa.
Kun ahdistus hallitsee kokemustani, se voi viedä huomiosi edessäsi olevista ihmisistä, saarnastasi ja perheestäsi – juuri niillä hetkillä, kun he tarvitsevat läsnäoloasi.
Job sanoi: ”Vaikka hän surmaisi minut, minä luotan häneen.”
Se ei kuulosta siltä, että joku olisi keksinyt, kuinka kärsimyksessä voi tuntea olonsa mukavaksi. Se kuulostaa ihmiseltä, joka valitsee silti luottamuksen, vaikka luottaminen tuntuu mahdollisista asioista kaikkein vaikeimmalta. Vaikka lopputulos näyttää epävarmalta. Vaikka pelko on yhä läsnä.
Olen huomannut, että ahdistuskohtaus menettää usein otteensa niinä hetkinä, kun lakkaan yrittämästä kukistaa sitä ja alan sen sijaan alistua Jumalalle.
En pakota rauhaa. En kerää tarpeeksi hengellistä voimaa voittaakseni pelon. Sanon vain ääneen tai sydämessäni: "Jeesus, mitä tahansa tapahtuukin, luotan tässä asiassa sinuun."
Sinun ei tarvitse teeskennellä, ettet kamppaile
Sinun ei tarvitse olla selvittänyt, miten ahdistus poistetaan, ennen kuin voit johtaa. Pastorit, joiden olen nähnyt johtavan hyvin pitkällä aikavälillä, ovat lähes aina niitä, jotka ovat oppineet olemaan avoimia siitä, mitä he kantavat – eivät välttämättä saarnatuolista käsin, vaan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat riittävän lähellä kulkeakseen heidän rinnallaan.
Kun ahdistus tulee esiin, kysy Jumalalta, mihin se viittaa. Kiinnitä huomiota ja luota siihen, ettei Jumala, joka kutsui sinut palvelutyöhön, ole jättänyt sinua kesken kaiken.
Hän on ollut uskollinen tähän asti.
Hän on uskollinen myös tässä.
