Nämä neljä oivallusta muuttavat johtamistapaani.
Keskustelen monien pastoreiden kanssa. Useimmat keskustelut antavat minulle ajattelemisen aihetta. Muutamat tarjoavat oivalluksia, jotka voivat muuttaa tapaani johtaa.
Tässä on neljä ratkaisevan tärkeää ajatusta, jotka muuttavat henkilökohtaista palvelutyötäni.
- Pastoreinti on tiimityötä.
- Evankeliointikoulutus ei toimi.
- Älä kiipeä väärälle vuorelle.
- Ilman luottamusta tärkeät ihmissuhteet epäonnistuvat.
”Pastoreinti on tiimityötä.”
Uusi testamentti kuvaa vanhinten ryhmää paimentamassa seurakuntaa yhdessä ja jakamassa vastuuta sekä auktoriteettia. Se ei koskaan ole vain yhden ihmisen tehtävä. Nykyaikainen vanhemman pastorin malli on lainattu yrityshierarkiasta. Raamattu kuvaa jaettua vanhimmuutta, johon kuuluu sisäänrakennettu vastuuvelvollisuus.
Sats Solanki ei päätynyt pluralistiseen johtamiseen teorian kautta. Hän päätyi siihen raunioiden kautta. Vuonna 2020 seurakunta, jossa hän palveli, romahti. Vanhempi pastori lähti maasta eikä koskaan ottanut vastuuta tapahtuneesta. Tämä kokemus pakotti Satsin kysymään, miksi yhdellä ihmisellä oli alun perinkään ollut niin paljon valvomatta jäänyttä valtaa.
Sats kääntyi Raamatun puoleen, ja mitä enemmän hän tutki ja perehtyi asiaan, sitä selvemmäksi vastaus kävi. Sats perustaa pluralistisen johtamisen Uuden testamentin vanhimmuuteen ja huomauttaa, että alkuseurakunta kuvaa johdonmukaisesti apostoleita perustamassa seurakuntia ja nimittämässä sitten vanhinten tiimejä paimentamaan seurakuntaa yhdessä. Missään ei näy yhtä ainoaa johtohahmoa huipulla.
Pluralismi rakentaa vastuuvelvollisuuden rakenteeseen jo ennen kuin johtaja sitä tarvitsee, eikä vasta sen jälkeen, kun kriisi pakottaa asian käsittelyyn. Valta ilman sisäänrakennettuja valvontamekanismeja muuttuu lopulta vaaralliseksi, riippumatta siitä, kuinka hyvät johtajan aikomukset ovat.
Miten tämä vaikuttaa johtamiseeni:
New Life Fellowshipissä, jossa toimin pastorina, meillä on neljän vanhimman tiimi, joka jakaa vastuun ja auktoriteetin. Teemme päätökset yksimielisesti. Olemme hyvin tietoisia siitä, että elämme avoimesti toistemme kanssa, emme salaile asioita ja kutsumme toisemme osaksi elämäämme. Tämä luottamus on luonut välillemme vahvan siteen. En voisi kuvitella pastoroivani millään muulla tavalla.
”Evankeliointikoulutus ei toimi.”
Frank Friedmann, 45 vuotta palvelutyössä toiminut pastori, uskoo evankeliointikoulutuksen epäonnistuvan, koska se opettaa menetelmiä… ja menetelmät ilman ELÄMÄÄ ovat vain harjoitus, jossa keräämme päätöksiä Kristuksen puolesta sen sijaan, että rakastaisimme toisia. ”Kun joku todella tietää, mikä on totta hänestä Kristuksessa”, Frank sanoo, ”evankeliointi tapahtuu itsestään.”
Continue Reading for Free
Create a free account to finish this article, plus get ongoing access to timely insights and practical resources.
Have an account? Log In
Frank Friedmann, 45 vuotta palvelutyössä toiminut pastori, uskoo evankeliointikoulutuksen epäonnistuvan, koska se opettaa menetelmiä, ja menetelmät ilman elämää ovat vain harjoitus, jossa keräämme päätöksiä Kristuksen puolesta sen sijaan, että rakastaisimme toisia.
”Kun joku todella tietää, mikä on totta hänestä Kristuksessa”, Frank sanoo, ”evankeliointi tapahtuu itsestään.”
Frank nostaa esiin viisi asiaa, jotka Jeesus lupasi seuraajilleen: ilon, rauhan, levon, vapauden ja yltäkylläisen elämän. Hän pyytää pastoreita tarkastelemaan omaa seurakuntaansa ja laskemaan, kuinka monella ihmisellä edes kaksi näistä viidestä toteutuu elettynä todellisuutena. Useimmat pastorit vaikenevat. Sitten hän kysyy, kuinka moni elää kaikkia viittä todeksi, eivätkä useimmat pysty ajattelemaan yhtäkään ihmistä.
Frank sanoo, etteivät työkalut, kuten Neljä hengellistä lakia tai Evangelism Explosion, ole väärin, mutta niistä voi tulla korvike elämälle, joka ei heijasta sitä, mitä Jeesus todella lupasi.
Kun uskovat ymmärtävät, mikä on jo totta heistä Kristuksessa, evankeliointi lakkaa olemasta ohjelma ja alkaa olla seuraus.
Miten tämä vaikuttaa johtamiseeni
Olen osallistunut evankeliointikoulutuksiin, opetellut käsikirjoituksia ulkoa ja pyrkinyt saavuttamaan ”todistamiselle” asetettuja tavoitteita. Frankin näkökulma saa minut esittämään vaikeamman kysymyksen uskoni elinvoimaisuudesta – ja muuttaa opetukseni painopistettä. Pyrin auttamaan seurakuntani jäseniä ymmärtämään, kuinka HYVÄ Jeesus on… ja hitaasti mutta varmasti ihmiset kertovat siitä muille.
”Älä kiipeä väärälle vuorelle.”
Jim Gordon käyttää sumussa väärälle vuorelle kiipeämisen kielikuvaa kehottaakseen johtajia pysähtymään aika ajoin ja varmistamaan, että heidän päivittäinen kiireensä pysyy ankkuroituna heidän todelliseen, Jumalan antamaan tehtäväänsä eikä itse asetettuihin velvollisuuksiin.
Kiireisyys ja kutsumus ovat kaksi eri asiaa. Liike ei ole sama asia kuin suunta.
Jim Gordon kertoo ystävästään Mark Kennedystä, joka lähti kiipeämään vuorelle Skotlannissa. Kennedy lähti ennen aamunkoittoa ehtiäkseen sumua pakoon ja kiipesi tuntikausia, kunnes sumu lopulta hälveni. Hän tajusi kiivenneensä väärälle vuorelle.
Jimille tämä kuvaa pastoria, joka täyttää jokaisen tunnin tarkistamatta, palvelevatko nuo tunnit sitä, mihin Jumala hänet todella kutsui. Voit saarnata uskollisesti joka viikko, vierailla jokaisessa sairaalahuoneessa, pitää huolen jokaisesta budjettikohdasta ja silti olla pitkällä väärällä vuorella. Ongelma ei ole työssä. Ongelma on työn taustalla olevan kutsumuksen puuttuminen.
Voisiko olla mitään traagisempaa kuin käyttää koko elämänsä palvelutyöhön ja huomata eräänä päivänä, että työskentelit väärien tavoitteiden eteen?
Ratkaisu ei ole suurempi ponnistelu. Aikataulun taustalla on yksinkertainen kysymys: onko tämä toimintaa, jota Jumala pyytää minulta, vai olenko ottanut tämän tehtäväkseni ajattelematta?
Näin tämä vaikuttaa johtamiseeni:
Olen viettänyt kokonaisia ajanjaksoja väärällä vuorella enkä tiennyt sitä ennen kuin olin jo siellä. Jimin kysymys on yksinkertainen, ja opettelen esittämään sen useammin: ”Pyysikö Jumala todella minua tekemään tämän, vai päätinkö vain itse, että se täytyy tehdä?” Olen myös alkanut tehdä kahdesti vuodessa henkilökohtaisen palvelutyön arvioinnin, joka auttaa minua pitämään tärkeimmän asian tärkeimpänä.
”Ilman luottamusta tärkeät ihmissuhteet rikkoutuvat.”
Liian monet seurakunnat sivuuttavat tai välttelevät vaikeita tai tuskallisia keskusteluja pastoriensa kanssa. Tämän seurauksena sen välillä, mitä viestitään, ja sen, mikä on todellista, oleva kuilu kasvaa, kunnes ihmissuhteet romahtavat. Pastori siirtyy eteenpäin, seurakunta suree ja kierre jatkuu.
Ed Underwood viittaa Thomas Rainerin tutkimukseen, jonka mukaan useimmat seurakunnasta lähtevät pastorit tekevät sen kolmen vuoden jälkeen. Ed ei syytä uupumusta, teologista ajautumista tai matalaa palkkaa. Hän syyttää luottamusta – tai sen puutetta.
Hän kutsuu tätä kaavaa lukiolaisten seurusteluksi.
Uusi pastori saapuu, ja kaikki näyttävät parhaat puolensa. Kukaan ei ota vaikeita asioita puheeksi. Kuuden kuukauden kuluttua säröt tulevat näkyviin, mutta suhteeseen on jo panostettu liikaa, jotta siitä voisi helposti lähteä. Niinpä ihmiset yrittävät hallita tilannetta. Silottelevat sitä. Säilyttävät rauhan, kunnes rauha alkaa ylläpitää itse itseään.
Se toimii jonkin aikaa, kunnes ei enää toimi, ja koko asia päättyy nopeasti ja sotkuisesti kaikkien ihmetellessä, kuinka he eivät huomanneet merkkejä.
Ed sanoo, että merkit ovat näkyvissä koko ajan, jos tietää, mistä etsiä:
- Kokoukset, joissa tuntuu olevan ennalta käsikirjoitettu peli.
- Aiheita, joita kukaan ei saa ottaa esille.
- Kilpailevat työmuodot, jotka kamppailevat omasta reviiristään.
Kaikki tämä viittaa seurakuntakulttuuriin, joka toimii suoritusten eikä luottamuksen varassa. Hänen ratkaisunsa ei ala koko seurakunnasta. Se alkaa yhdestä ihmissuhteesta, johon jo luotat ja joka rakennetaan rehellisesti maaperälle, joka kestää sen.
Näin tämä vaikuttaa johtamiseeni:
Välttelin kuukausien ajan vaikeaa keskustelua useiden kirkkomme keskeisten johtajien kanssa. Sitten asiat kärjistyivät, ja yhtäkkiä pienestä ongelmasta tuli suuri ongelma. Nykyään puutun asioihin PALJON nopeammin ystävällisellä, lempeällä mutta rehellisellä tavalla.
